Kuinka tulla isäksi 30 päivässä?

Siitähän tässä on loppu viimein kysymys. Se, että asia on ollut tiedossa viimeiset kahdeksan kuukautta, ei tunnu auttaneen siihen valmistautumisessa. Sitten kun tuosta 30 päivästä menee 1/5 Alpeilla poikien laskureissulla, niin ei juuri helpota. Tämän blogin tarkoituksena on kuvata miehen roolia omien kokemusteni kautta raskauden ja erityisesti lapsen ensimmäisten kuukausien tai mahdollisesti vuosien aikana - riippuu siitä kuinka pitkään tuskaa jaksaa vuodattaa tai sitä luetaan. Tosin myös se, että blogi hieman rönsyilee alkuperäisestä tarkoituksestaan, on enemmän kuin todennäköistä kirjoittaja huomioiden...

Tämän ensimmäisen blogi-kirjoituksen sisältö on hyvin pitkälle tuntemuksia ja kokemuksia viimeisten kuukausien ajalta. Tällä hetkellä meitä on kolme ihmistä tätä taloutta asuttamassa, jos elukoita ei lasketa mukaan. Joka tapauksessa tammikuun 26 armon vuonna 2009 tilanne muuttuu ratkaisevasti ja meitä on neljä. Tiettyjä haasteita tähän muutokseen tuo nykyisen perheen kolmas - samoin tuolle kolmannelle taas tämä raskaus on ongelmallinen. Varsinkin kun kolmas ei ole minun omani - olemme siis nykyisen maailmankuvan mukainen uusioperhe. Jotta tämä haaste avautuu lukijalle täytyy mennä ajassa hiukan taaksepäin...

Kuvittelin aina, että tieto tekisi minut onnellisemmaksi kuin koskaan tai muuttaisi elämäni ratkaisevasti. Niin ei kuitenkaan käynyt. Älkää käsittäkö väärin, tieto isäksi tulemisesta oli upeinta mitä olen kuullut, mutta toisaalta myös aika merkityksetöntä vielä siinä vaiheessa. Nyt kun katson rakasta puoliskoani ja hänen masuaan niin odotuksen, huolen, riemun, tuskan, jännityksen ja vielä monet muun tunteen väristykset täyttävät mielen ja kehon. Tietyllä tavalla tunsin jo silloin itseni mieheksi enemmän kuin koskaan, enemmän kuin ensimmäisten rinta- tai alapään karvoituksen ilmestyttyä (nekin tulivat mielestäni aika varhain) - ja niiden saaminenkin oli uskomaton kokemus tai silloin kun sain ajokortin ja luulin, että elämä alkaa.  Ilmeisesti kuitenkin nyt oli käynyt niin, että ensimmäistä kertaa pikku-nasut löysivät maaliin tai jaksoivat uida perille asti - luoja tai joku muu tietää, että yritystä on ollut monella suunnalla. Joka tapauksessa 9.6.2008 muutti loppuelämäni suunnan merkittävällä tavalla ja myös muutamien muiden ympärillä olevien.

Olen saanut harjoitella vanhemmuutta avopuolisoni ensimmäisen lapsen kohdalla. Todennäköisesti kysymyksessä olisi kaikkien aikojen vähättely, jos sanoisin että kaikki on mennyt hyvin, mutta ei tilanne totaalinen katastrofikaan ole. Tulemme Monan (10 v.)  kanssa hienosti juttuun ja joitain yhteisiä asioita tai harrastuksiakin on. Olen myös ymmärtänyt, että nykyisen kaltainen tilanne voi syntyä myös perheissä, joissa lapsi on vanhempien yhteinen. Suurin haaste minulle on jaksaa ymmärtää lapsen ajattelua tällaisessa tilanteessa; pelkotiloja, kiukuttelua ja erityisesti syitä niiden taustalla. Mustasukkaisuus on kaikissa ikäluokissa raivostuttava luonteenpiirre - siitä voitte olla varmoja.

Monan kuultua raskaudesta elokuun lomamatkallamme, krokotiilin kyyneleet olisivat olleet mukavat. Toisaalta yritimme Krissen kanssa suhtautua asiaan huumorilla ja rauhallisuudella - siinäkin tulee rajat jossain kohtaa vastan. Nyt, neljä kuukautta myöhemmin ja muutamaa itkua, muuttouhkausta ja kiukkupuuskaa myöhemmin, tilanne alkaa rauhoittua. Liekkö suojeluvaistot rupeavat heräämään nuoressa neidossa, mutta odotukset ovat korkealla sen suhteen, että Monan ja syntymättömän suhteesta tulee normaali sisarussuhde. 

Ja miksikö minulla on nyt aikaa viimeistellä tämä kirjoitus? Nyt on 9.1.2009 ja muistatte varmaan aluksi, kun kerroin että pääsen vielä poikien reissulle laskettelemaan ennen lapsen syntymää. No täällä ollaan, mutta polvi on kainalossa. Kaksi ja puoli laskupäivää takana, pari olisi vielä ollut edessä, mutta kohtalo puuttui peliin. Nyt siis istun mökissä jalka paketissa ja mietin miltä tuntuisi viilettää kahdeksan kilometrin offari alas St Antonin kylään auringon paisteessa hyvien ystävien huudellessa hävyttömyyksiä selän takana...