Oodi miehelle ja kaikelle sille mikä on tai minkä pitäisi olla miehistä

Ajatuksia, asioita, tekemisiä, nurmikkoa, tekemättä jättämisiä, runon kirjoittamista, raportteja, toimintasuunnitelmia, vaipan vuosivaihtoja, tavaroiden hankkimista - niitä kaikkia on ehtinyt taas tulla vastaan aivan liikaa. Kerrottavaa olisi paljonkin, mutta tuntuu että kiire siirtyy tännekin; asiakasta ei voi kyllästää liialla tiedolla, jottei mielenkiinto lakkaa. Tuo riittäköön työasioista tässä vaiheessa... Polvikin voi ilmeisesti paremmin, varma ei kuitenkaan voi olla kun kipua tuntuu edelleen. Mitään haittaa siitä ei sinällään lastenhoidossa ole, mutta ärsyttää kumminkin. Tiedä joko olen maininnut, että ensi keväälle on alppimatkaa taas varattu. Usko omaan tekemiseen on siis edelleen kova.

Ajattelin kuitenkin hiukan pohtia asiaa joka selkeästi painaa takaraivossa ja josta myös jätkien kanssa juoruillessamme tulee usein puhetta. Aivan ensimmäiseksi pidän puolustuspuheenvuoron ja vakuutan kaikille rakastavani lastani, avopuolisoani ja kaikkia heidän ajatuksiaan ja toimiaan vilpittömästi ja ilman taka-ajatuksia. Noin, sitten itse asiaan. Suhteellisen tuoreena isänä (Anton on nyt 4 kk ja 3 päivää) kokemuksen ja näkemyksen karttuessa alkaa olla jo aika itsevarma olo - taas vaihteeksi. Kätilön tai lääkärin hommat ei enää tunnukaan oikeastaan ihmeelliseltä. Miehenä olemisessa kuitenkin jotkut asiat askarruttavat mieltä, selkeästi joku naisellinen puoli pyrkii esiin tämän itsetutkiskelun kautta. Eli siis, asiaan.

Nykysuomessa asiat ovat suhteellisen hyvin; on pitkiä äitiys-/isyyslomia, vanhempainvapaita, isäkuukausia. Siitä huolimatta tässä markkinatalouden tyyssijassa joutuu puskemaan yllättävän paljon töitä kaiken sen hyvän ylläpitämiseksi tai hankkimiseksi, jota päivittäinen elo tuntuu vaativan. Normihan on sellainen, että äiti jää lapsen kanssa kotiin (ainakin alkuvaiheessa) ja iskä tekee töitä - toki pitää myös isyyslomat ja sen jälkeen tekee kaikki sinä aikana tekemättä jääneet työt ylitöinä, iltaisin tai yön tunteina kotona. Korvausta tästä "ylimääräisestä" työstä ei yksikään nykyaikainen työpaikka maksa. Tämän riemun jälkeen ruvetaan sitten tekemään niitä töitä, joissa nykypäivänä tuntuu hyvälläkin kaverilla jostain syystä menevän enemmän kuin kahdeksan tuntia päivässä. Sitten tullaan kotiin tältä "vapaa-ajalta" ja ollaan riemulla ottamassa vastaan se koko arki, jonka kanssa rakas puoliso on saanut päivän kamppailla. Hänen täytyy nimittäin päästä touhuamaan jotain itsekseen. Sen jälkeen, kun pakolliset harrastukset on tehty ja mieli on taas virkeä, on aika keskustella ja pohtia minkä väriset vaatteet sopisivat tulevien kahden viikonlopun häihin. Tästä vaiheesta itse asiassa nautin - kyllä, se on se femiini puoli jälleen joka pyrkii esiin. Yöllä on sitten meidän miesten hetki. Se on aika, jolloin on mahdollista tehdä niitä itselle tärkeitä juttuja ja saa jopa nukkua säälliset 4-7 tuntia. Sinä aikana ehtii lukea hyvää kirjaa, hoitaa sosiaaliset suhteet (netin kautta) tai hioa pation laudoituksen ja öljytä sen. 

Noniin, alkaa tuntua siltä, että lukija on päässyt jo hyvin kärryille siitä mistä tässä jutussa on kysymys. Suurlähettiläiden sanoin:

Kerro mitä kaikkee miehen tulee olla
Mitä miehen tulee olla kerro beibi mulle
kun en usko naistenlehtiin
haluun olla oikee sulle
komeaa ja kaunista
samaan aikaan kilttiä ja tuhmaa
hoikkaa ja hauista
ilmeessä älyä ja uhmaa
kokemusta täytyy olla
mutta sopivasti poikamainen
eksotiikka plussaa on
kunhan on suomalainen

joo joo koolla ei oo välii
mutta tiedän senkin
testaat arvioit ja mittaat joka sentin

varakkuutta tietenkin on tarpeen tulla
ja sekin mielummin ansaittu urheilulla
täydellinen kokki tulee olla tietenkin
taiteen pitää kiinnostaa
olla vähän runollinenkin
tarpeen tullen ilman paitaa täytyy tehdä töitä
korjata autoo, laittaa aitaa
ja viettää syntisiä öitä

En usko, että koskaan pystyn kuvaamaan sanoin miten upealta tuntuu tietoisuus siitä, että Krisse on lapselleni paras äiti kaikista. Täytyy kuitenkin sanoa, että haluan omistaa jonkun hetken suomalaiselle miehelle ja hänen uhraukselleen nyky-yhteiskunnassa, kollegoilleni siis. 

Tämä arjen pieni sankari tekee töitä luodakseen parhaat mahdolliset olosuhteet ympärillään oleville tärkeille ihmisille ja ihmisen aluille. Sen lisäksi hän pitää kunnostaan huolta ja varmistaa, että myös vaimo ehtii tehdä sen. Hän hoitaa, leikkii ja harrastaa lasten kanssa, valmistaa ruokaa, siivoaa ja käy siellä ihmeellisessä paikassa jota työpaikaksi kutsutaan, mutta joka tuntuu saaneen äitien keskuudessa mystisiä piirteitä - siellähän on kivempaa kuin kotona. Eli samaan aikaan, kun arvostamme naisiamme enemmän kuin koskaan tämän maapallon historiassa, jaamme myös yhdessä enemmän asioita kuin koskaan aiemmin. Muistetaan kuitenkin, että rooleissa asuu tietty viisaus ja että meidän miesten pitää olla luolamiehiä. 

Jep, tämä oli siis oodi miehelle ja minä menen nyt imuroimaan.

Kiireetöntä aikaa

Mistä sitä alkaisi tai mille? Tarve kirjoitella elää sisällä edelleen, mutta jotenkin sitä saa ajan kulumaan johonkin ihan muuhun aika sujuvasti. Ei, en tarkoita että pieni-suuri-mies olisi syypää. Päinvastoin, kaveri menee nukkumaan siinä yhdeksän pintaan ja vaikka ikää ei ole vielä kolmea kuukautta, uni saattaa maistua aamuun asti. Korkeintaan kerran herätään nauttimaan pullo tai reilu mahan täytettä ja sen jälkeen alkaa taas tyytyväinen hyrinä kuulua pinnasängyn pohjalta. Illat vaan tuntuvat menevän --- ohitse. Niin ihmeellistä kuin se onkin, niin työt, tv, netti tai kirja vie sen ajan, jolloin voisi tehdä jotain järkevää tai hyödyllistä. 

Pari viikkoa sitten meillä oli Antonin (aivan oikein, pikku apinalla on nyt nimi ja se on kokonaisuudessan varsin komea Anton Oliver Werner) kanssa miesten iltapäivä ja ilta. Vekkuli hoksasi nukku viiden tunnin unet iltapäivällä ja iskä sai sinä aikana laitella pihaa mielensä mukaan. Sen jälkeen olikin sitten taas leppoisaa seurustelua vuorossa. Keskustelu on minullekin mukavaa, kun toisella puolella ei ole joku joka väittää koko ajan vastaan. Uskomattoman hienoa on katsoa omaa jälkeläistään, pientä poikaa, joka yrittää jutella silmillään, ilmeillä ja eleillä, sekä jollain epämääräisellä muminalla joka siitä ihanasta suusta lähtee. 

Polvea on nyt sitten ruvettu kuntouttamaan ja tavoitteena on 13.3.2010. En ole varma lasketaanko silloin Vancouverin pujottelu vai suurpujottelu, mutta minä painelen viimeistään silloin mäkeä alas Suomen väreissä. Kohteena pitkästä aikaa Sölden - ainakin näillä näkymin. Tuntuu hyvältä ajatella, että kohta voi taas tehdä sellaisia asioita joita ilman on vaikea elää. Tosin ensimmäinen testi golf-rangella osoitti, että oikean(taka)jalan vaatimaton kääntö golfissa on yllättävän iso rasitus, jos eturistiside on korjattu kokonaan uuteen uskoon. Sen jälkeen oli vuorossa reilun tunnin maastopyöräily ja se osoitti sen, että lihaksenpaikat tulevat myös kipeiksi ei pelkästään lihakset. Tuskaiselta tuntuu ajatus, että ne valtavat reisi- ja pohjelihakset pitää kasvattaa kokonaan uudestaan, mutta ei kai sille mitään voi. Tuskin sitä kukaan puolestani tekee. 

Blogin tahti tulee nyt hiukan tiivistymään, sen lupaan. Kohta laitetaan hiukan kesäsuunnitelmia ja aikatauluja. Niiden seuraamuksia onkin sitten kiva ihmetellä leppoisana kesäiltana vaikka viinilasin ääressä.

Uutta parempaa (suku)polvea

Tätä kirjoitellessani ollaan jo leikkauksen jälkeisen ajan voiton puolella. Puolitoista viikkoa sitten rakennettiin oikeaan polveen uusi entistä ehompi eturistiside (doubleband vielä kaiken lisäksi). Kolme viikkoa syntymän jälkeen oli riittävän paljon meidän mielestämme siihen, että jaksamme yhdessä hoitaa (lue Krisse jaksaa hoitaa kahta lasta) yhteisen lapsemme sekä minun jalkani kuntoon. Kovasti tässä on töitä tehty monien toimesta, mutta en voi kylliksi kiittää rakkaan avopuolisoni jaksamista kaiken keskellä. Onneksi äitini ehti myös auttamaan, muuten leikkauksen jälkeinen puolitoista viikkoa olisi saattanut osoittautua murhaavaksi. Mutta eniten tässä on kysytty kärsivällisyyttä allekirjoittaneelta. Yksinkertaisesti se, että ihmistä ei ole luotu makaamaan samassa asennossa 20 minuuttia pidempään - edes yöllä - riittäisi jo minun kohdallani. Se että ei voi olla kuin läsnä, jalattomana ja sitä myöten myös melkein kädettömänä, on käsittämättömän järisyttävän työlästä. Sisällä kiehuu koko ajan, kun ei pääse purkamaan energiaa mihinkään järkevään. 

Kaksi yötä sairaalassa leikkauksen jälkeen ja kahden sohvalla nukutun yön jälkeen pääsin viimein omaan sänkyyn. Tunne oli valtaisan hieno; satiininpehmeiden lakanoiden viileys iholla, untuvapeitteen keveys... se kaikki poistui kuitenkin ensimmäisen rääkäisyn jälkeen. Oli ilmeisesti käynyt niin, että sairaalassa ollessani pikku kaveri oli oppinut karjumaan (kyllä, nimenomaan) ruoan perään. Se ei ollut itkua, vaan vaatimus - uhkaus, joka kannatti ottaa tosissaan. Minä en ole vielä päässyt portaita kävelemään kuin kahdesti päivässä, kerran alas ja kerran ylös. Tarkoittaa siis sitä, että K huolehtii ruokinnasta täysimääräisesti - tulee sitä maitoa sitten tissistä tai ei...

Apina putosi selästä

Vai putosiko? Kukapa tietää, mutta tähän astisen elämäni tärkein hetki koitti torstaina 5.2. klo 5.16. Kolmetuhattakuusisataakaksikymmentä grammaa ja viisikymmentäkaksi senttiä uutta elämää tipahti käsivarsille. Hetki tuntuu niin pyhältä ja tunteiden kirjoa on vaikea selittää, mutta pakko yrittää. 

Muistan lukeneeni jostain, että miehen - ja jopa naisen - saattaa olla vaikea oppia rakastamaan uutta tulokasta tai että siihen pitää kasvaa. Meidän kohdalla kasvu tapahtui välittömästi. Kaikki ennen tuota hetkeä tapahtunut tuntui merkityksettömältä. Koko elämä konkretisoitui ja määrittyi siinä ja silloin. Pienen olennon alkaessa ilmestyä ja lopulta hänen hamutessaan rintaa ensimmäisen kerran ulkomaailmassa, se tuntui antavan kaikelle tarkoituksen. Tuntui jopa vaikealta ruveta kirjoittamaan tätä tekstiä. Ei siksi etten haluaisi, mutta niin vaikealta tuntuu kuvata niitä tunteita jotka sillä hetkellä kulkivat läpi pään.

Omaan kotiin päästiin parin päivän päästä ja siitä kai pitäisi alkaa läpi elämän jatkuva harjoittelu vanhemmuudesta. Käsittämätöntä kyllä, kaikki tuntui enemmän kuin luonnolliselta - aivan kuin pikkukaveri olisi ollut osa elämää tähänkin asti. On ihmeellistä seurata elämän ensimmäisiä hetkiä, niitä pieniä askelia, jotka kaikki tuntuvat määrittävän yksilön tulevaisuutta. Eihän se toki niin ole, mutta elämän hauraus ja ihmisen pienuus nousevat väistämättä tunteina pintaan. Kuinka riippuvaisia olemmekaan toisista ja kuitenkin niin halukkaita tulemaan toimeen omillamme. Nyt jo tuntuu siltä, että elämäni pienin ja samalla suurin mies kasvaa liian nopeasti. Aivan kuin se, että hän on riippuvainen minusta tai äidistään tekisi meistä vahvempia tai parempia ihmisinä. 

Tammikuun tapahtumien ja oman lapsen syntymän seurauksena tulee väistämättä pohtineeksi elämää tai sen haurautta. Monenlaisten tunteiden viilettäessä läpi pään, ei voi myöskään välttyä niiltä peloilta joita tämä vastuu toi tullessaan; entä jos jotain tapahtuu, miten selvitään onnettomuuksista, kuolemasta? Rationaalinen minä sanoo, että siitä ei tarvitse huolehtia - ei ennen kuin jotain tapahtuu. Sydän on kuitenkin pakahtua kaikkien niiden tunteiden alla, joita ajatukset väistämättä sinne kuljettavat.

Manaaja

Vanhojen eukkojen höpinöitä, noitatohtoreita, eläviä legendoja, kavereiden parhaita vinkkejä - näitä kaikkia saa kuulla raskauden viime metreillä. Kenen mielestä tipat, toisen mielestä sauna, kolmannen siivous. Kaikki tuntuu käyvän. Ainoa erikoinen asia on, että kukaan ei vielä ole keksinyt rahastaa tällä touhulla. Miksi ihmeessä ei voisi olla yksityistä palveluntarjoajaa, joka käynnistäisi synnytyksen? Sitten vain kipitetään sairaalaan tyytyväisenä ja punnataan kaveri ulos.

Laskettu aika oli muistaakseni alun perin helmikuun alkupäivinä. Ensimmäisen tai toisen ultran jälkeen sitä tarkennettiin tammikuun 26. Eihän tämä toki mitään eksaktia tiedettä voi olla, mutta olisi hyvä jos edes jotkut asiat pitäisivät kutinsa. Vaikea tässä on mitään suunnitella, kun ei voi luottaa mihinkään tietoon minkä saa. Viimeiset kaksi viikkoa koti on kiiltänyt joka päivä, kun töistä olen tullut. K on käynyt lenkillä, salilla, siivonnut, jumpannut, kolannut pihaa... todennäköisesti on tehnyt paljon muutakin mistä ei viitsi kertoa.

Tänään alkaa sitten minunkin sietokykyni olla äärirajoilla. Jälleen kerran miehisyyttä on testattu, Mannen tippoja tarjoiltu, pahaa henkeä saunottu raivolla ulos. Ei vaan tule. Olisiko kuitenkin niin, että kaikista taruista ja legendoista huolimatta, vauvat tulevat kun ovat valmiita. Ei hetkeäkään ennemmin tai myöhemmin. Ymmärrän, joku on jo kiukustunut, kun niitä keskosia tulee kuitenkin. Olkoon silläkin sitten joku tarkoituksensa, kuten kaikella muullakin tuntuu elämässä olevan.

Manaajaa tosin ei ole vielä kokeiltu. Pitääkin soittaa Rennylle, se on kuulemma Suomessa.

PS. halusiko joku tietää polven tilanteesta? Tällä hetkellä odotellaan tuota toveria tulevaksi, sitten laitetaan leikkauspäivä kiinni. Nyt mennään jo vahvasti osavarauksen paremmalla puolella, välillä jopa yhdellä kepillä. Vaikka vesikävelyt ja kuntopyöräilyt unohtui välistä pois, niin pari kävelylenkkiä (kepit mukana) on jo takana, tosin kipu on paras kaveri yleensä niiden jälkeen. Joku viisas on kyllä joskus todennut, että kipu on hyväksi - tietääpähän elävänsä.

Ei mitään

Tilanne on sen kaltainen, että minun miehisillä (ja oletettavan vaatimattomilla) aivoillani alkaa olla osin jo vaikea ymmärtää missä mennään. Toisaalta toive on, että tulisipa se sieltä jo ulos, mutta toivottavasti se ei ole liian iso. Voiko se olla liian iso? Vauva siis. Todennäköisesti ei, sanoo järki, mutta tunne ja naisen liha saattavat sanoa jotain muuta.

Ilmeisesti kaveri on kuitenkin asemissa; laskeutuminen on suoritettu kuulemma jo sille tasolle, että klitoriksessa asti tuntuu. Sen täytyy olla mielenkiintoista. Seuraavasta kuulen varmasti vielä, mutta uskoisinpa tämä(kin) pikkuinen tulee ulos ja juuri silloin kun pitää. Seksin harrastaminen, chilin syöminen, lumen luominen tai kuntosalilla käynti eivät tunnu tätä maailmanjärjestystä muuttavan. Todennäköisyys toki kasvaa koko ajan, että jonkun tällaisen aktin jälkeen lähdetään laitokselle - jos niitä toteutetaan riittävän usein. Oltuani oikeassa tähän asti (melkein) kaikessa (ja melkein koko elämäni ajan) tähän raskauteen liittyvissä asioissa, väitän että ensi tiistaina kuullan jotain. 

Omissa ajatuksissani olen tällä hetkellä askarrellut enemmän ikiaikaisen rituaalin parissa. Kavereiden kanssa rällääminen ja muutaman sikarin polttaminen tuntuu ihan mukavalta ajatukselta, mutta toisaalta mitä sillä on väliä minkä kunniaksi juodaan? Ei ennenkään millään ole ollut mitään väliä - ainakaan juoppojen keittiössä. (Toimi. selvitys: juoppojen keittiö eli cuisine de la sac a vin, on perustettu vuonna 2006 Ranskan Les Arcsissa. Se toimii muutaman laskettelusta innostuneen nuoren ja vähän nuoremman miehen ajattelun ja toiminnan alustana niillä upeilla reissuilla.)

Asiaan palatakseni, koska vauvastahan tässä on kyse... oletukseni on, että alkavan viikon (5) lopulla vietämme mukavan juhlan hyvien kavereiden kanssa. Olkoon se pieni salama, joka minuun iskee kun tämä ei toteudu. Viikon paras teema muuten liittyi Jorvin sairaalaan. Siellä on miellyttävän lämpimällä vedellä täytetty allas, jossa äiti voi viimeisinä hetkinä hakea rentoutusta. Mitähän hoitohenkilökunta tuumaa, kun tiistai aamuyöllä sinne saapuu pariskunta aamutakeissa - toinen kepeillä kävellen - ja kyselee, että mistä päin sinne kylpylään mentiin?

Kotiutuminen

Noniin, tulin sitten kotiin ja yllätin Krissen lentokentällä pienellä polvituella ja kepeillä. Se oli tosiaan yllätys. Lapsivedet pysy kuitenkin sisällä, mikä ehkä harmittaa Krisseä itseään eniten. 

Viimeisimpien tapahtumien jälkeen ja niiden valossa tämä odotuksen loppuaika, synnytys sekä syntymän jälkeinen aika muuttuvat aika mielenkiintoisiksi. Tällä hetkellä suurimmat haasteet kohdistuvat pelkästään siihen, että alakertaan keskellä yötä laskeutumisessa minusta ei ole paljon apua. Toisaalta Jorvissa päästäneen vierekkäisiin vuoteisiin, kun polvileikkaus lähestyy kuitenkin... 

Syntymän jälkeinen aika rupesi nyt jännittämään tai ainakin mietityttämään ihan eri tavalla, kun tietää ettei voi olla juuri avuksi - kotona on kuulemma jo nyt kaksi lasta, mitä sitten tapahtuukaan kolmannen saapuessa? Sitä voi vain arvailla. Seuraavat kolme viikkoa mennään kepeillä (laskettuun aikaan tasan kaksi viikkoa), leikkauksen jälkeen pari viikkoa. Siitä varmaan revitään huumoria vielä kunnolla tässä talossa. Tosin olen antanut itseni ymmärtää, että vuoden päästä pääsen jälleen uudelle reissulle. Sitä odotellessa siis... vai oliko tässä välissä vielä jotain muuta?

Kärsimys

Kuten jo totesinkin, tämä blogi varmasti rönsyilee ja itseni tuntien olisi pitänyt varoittaa lukijoita ehkä vakavammin. Joka tapauksessa, nyt on aika hiukan valittaa...

Polven rusentumisesta on nyt reilu puolitoista vuorokautta - ja ne jotka minut tuntevat yhtynevät ajatukseen että tämä on tylsää. Kuinka vaikea onkaan pysyä vain paikallaan, toinen jalka suorana, kykenemättä tekeemään oikein mitään. Eilen illalla hyvät skimba-kaverit raahasivat minut kylpylään ja saunomisen Itävaltalaiset sentään osaavat kunnolla. Nyt kuitenkin alkaa olla sellainen tilanne, että kirjat on luettu, s-posteihin vastattu ja tylsyys astuu mieleen yhä synkempänä. Kurjempaa paikkaa rikkoa jäseniä ei oikein voi keksiä: kaikki houkutukset äärellä ja mitään ei voi tehdä. Paitsi ehkä lopettaa valittamisen...

Joka tapauksessa, kotiin tekee mieli.

ps lopputulemana yksi rikkoontunut polven ristiside, yksi kierukka hajalla ja pieni murtuma sääriluun yläosassa :)