Tätä kirjoitellessani ollaan jo leikkauksen jälkeisen ajan voiton puolella. Puolitoista viikkoa sitten rakennettiin oikeaan polveen uusi entistä ehompi eturistiside (doubleband vielä kaiken lisäksi). Kolme viikkoa syntymän jälkeen oli riittävän paljon meidän mielestämme siihen, että jaksamme yhdessä hoitaa (lue Krisse jaksaa hoitaa kahta lasta) yhteisen lapsemme sekä minun jalkani kuntoon. Kovasti tässä on töitä tehty monien toimesta, mutta en voi kylliksi kiittää rakkaan avopuolisoni jaksamista kaiken keskellä. Onneksi äitini ehti myös auttamaan, muuten leikkauksen jälkeinen puolitoista viikkoa olisi saattanut osoittautua murhaavaksi. Mutta eniten tässä on kysytty kärsivällisyyttä allekirjoittaneelta. Yksinkertaisesti se, että ihmistä ei ole luotu makaamaan samassa asennossa 20 minuuttia pidempään - edes yöllä - riittäisi jo minun kohdallani. Se että ei voi olla kuin läsnä, jalattomana ja sitä myöten myös melkein kädettömänä, on käsittämättömän järisyttävän työlästä. Sisällä kiehuu koko ajan, kun ei pääse purkamaan energiaa mihinkään järkevään.
Kaksi yötä sairaalassa leikkauksen jälkeen ja kahden sohvalla nukutun yön jälkeen pääsin viimein omaan sänkyyn. Tunne oli valtaisan hieno; satiininpehmeiden lakanoiden viileys iholla, untuvapeitteen keveys... se kaikki poistui kuitenkin ensimmäisen rääkäisyn jälkeen. Oli ilmeisesti käynyt niin, että sairaalassa ollessani pikku kaveri oli oppinut karjumaan (kyllä, nimenomaan) ruoan perään. Se ei ollut itkua, vaan vaatimus - uhkaus, joka kannatti ottaa tosissaan. Minä en ole vielä päässyt portaita kävelemään kuin kahdesti päivässä, kerran alas ja kerran ylös. Tarkoittaa siis sitä, että K huolehtii ruokinnasta täysimääräisesti - tulee sitä maitoa sitten tissistä tai ei...
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti